Aikoinaan Tansaniasta saapuessani olin erityisen vaikuttunut ihmisten välisistä kohtaamisista, joten en kirjoita siitä nyt sen enempää, vaikka vaikuttavia kohtaamisia tälläkin reissulla koin. Sanoisin myös, että Kenia on Tansaniaan verrattuna jonkin verran individualistisempi maa, eikä ihmiset ole ihan yhtä kiinnostuneita toisten asioista kuin Tansaniassa. Kokemani yhteisöllisyys oli Tansaniassa vielä voimakkaampaa. Ei silti, hyviä keskusteluja kävimme kouluilla mm. aiheesta yksinäisyys. Kun mainitsin, että Suomessa on mahdollista potea yksinäisyyttä, vaihtui hetkessä kenialaisten opettajien ihailu sääliin. He ajattelivat ettei Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa voi olla mitään ikävää ja luettelemistani muista aiheista juuri yksinäisyys järkytti heitä eniten. He kertoivat kuinka Keniassa erimielisyyksistä huolimatta ongelmien tullen yhteisö on aina tukena. He kertoivat esimerkin myös Nairobista, jossa ollaan jo hyvän tovin eletty melko individualistisesti, että viime vuosien terrori-iskut vaikuttivat niin, että rivit tiivistyivät pääkaupungissakin.
Se mitä tällä reissulla yhteisöllisyyden pohtimisen lisäksi jäi käteen, oli arjen sattumanvaraisuus. Kuinka hyvältä tuntuikaan rikkoa rutiineja oikein kunnolla. Kun aamulla lähdin töihin, en useinkaan tiennyt meneekö matkaan vartti vai puolitoista tuntia. Jos lähdin naapurikaupunkiin, saattoi matkaan mennä kahden tunnin sijaan seitsemän tuntia. Ja siihen kaikkeen vaan tottui. Hitauden sietämiseen kasvoi. Myös lapseni oppi kestämään pitkät ajomatkat. Ihan oman tarinansa saisi kirjoitettua kaikista kulkuvälineistä, joita pelkästään työmatkoihini käytin; oli se sitten mopokyyti, tuktuk, matatu tai henkilöauto, johon pakattiin se kymmenen matkustajaa. Niin, siinä oppi myös olemaan lähellä toista ihmistä. Nyt tuntuu hullulta suomalaisessa ruuhkabussissa ikuinen vaikeus tiivistää niin, että bussiin mahtuisi enemmän matkustajia. Jokainen kun haluaa metrin etäisyyden kanssamatkustajiin.
Matkatessa sattui ja tapahtui muutenkin. Välillä hajosi auto tai bensa loppui ja uutta kulkuneuvoa odotettiin tien vieressä. Välillä mopokuski kutsui omiin häihinsä, joskus itsekin pääsin kosinnan kohteeksi. Joskus oikoreitti löytyi banaanipellolta. Pidemmällä mopomatkalla punainen hiekka värjäsi kasvot ja hiukset niin, että matkanteko näkyi naamasta.
Sattumanvaraista oli niin ikään veden ja sähkön saanti. Sattumanvaraista oli myös kunnallishallinnon toiminta, oikotie byrokratiaan eittämättä olisi ollut, mutta voitelurahaa ei näistä taskuista irronnut. Tämä olikin se yksi kaikkein vaikeimmista kohtaamistani asioista tällä reissulla.
Vaikka työpäivätkin olivat aika pitkälle varsin ennalta- arvaamattomia, työ itsessään oli palkitsevaa. Ajatus oppilaan tukemisesta oli melko uusi Keniassa, vaikka lakikin siihen velvoittaa. Elmäntaitojen opetus löytyy opetussuunnitelmasta, mutta usein se tarkoitti luennointia ja saarnaamista kristillisten arvojen mukaan elämisestä ilman sen kummemmin nuorten haastamista ajattelemaan itse. Tämä oli varmaan suurin mullistus, minkä onnistuin hankekouluilla tekemään. Osoitin, että nuoret osaavat itsekin kertoa asioistaan ja tietävät usein ratkaisutkin erinäisiin asioihin. Tämän lisäksi perustimme jokaiselle hankekoululle Guidance & Counselling tiimit, jotka jatkavat työtä kun olen lähtenyt pois. Uskon myös, että hankkeen myötä muutakin positiivista liikehdintää nuorten elämässä tapahtuu. Moni nuori vaikutti alussa haastattelutilanteessa melko toivottomalta ja passiiviseltakin, mutta koulutuksen loppuessa oli heillä ammatillisen koulutuksen lisäksi riittävästi itseluottamusta kohdata tulevat haasteet ja ottaa toimijuus omiin käsiin.
Nyt hörppään kotona glögikupposta takkatulen ääressä ja toivon, että muistaisin sekoittaa arkeeni täälläkin riittävästi sattumanvaraisuutta, etteivät rutiinit sokaise kulkuani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti