Lähtöruutu

Nyt kun lentoliput on vihdoin kädessäni, on lähtökin todellisempaa. Olen lähdössä elokuussa Keniaan vapaaehtoistyöhön Opettajat ilman rajoja - verkoston ja Lasten ja nuorten säätiön kautta. Keniassa minut vastaanottaa African Centre for Women and Information Technologies (ACWICT)- niminen kansalaisjärjestö. Tulen työskentelemään hankkeen parissa, jossa on tarkoitus kouluttaa tuhat nuorta joilla ei ole ennestään koulutusta tai työtä. Valituille nuorille järjestetään ammatillisen koulutuksen lisäksi koulutusta myös elämäntaidoissa, yrittäjyydessä, tietotekniikassa ja työelämätaidoissa. Nuoret saavat myös apua yrityksen perustamiseen. Hankkeeseen osallistuvat oppilaitokset ja opettajat saavat myös hankkeen myötä koulutusta kyseisillä sektoreilla. 

 

 

Miten tähän päädyinkään? 

Muistan, kun veljeltä ylioppilaslahjaksi saatu matkalaukku oli huoneeni lattialla auki siltä varalta etten pääsisikään yliopistoon opiskelemaan. Olin päättänyt, että toteutan lapsuuden haaveeni ja lähden Afrikkaan töihin jos joudun pitämään välivuoden. Välivuotta ei kuitenkaan tullut, mutta laukku jäi mieleeni auki.  

Opiskeluvuosina pääsin Mwanzaan, Tansaniaan sosiaalityön työharjoitteluun ja nuo olivatkin hyvin merkitykselliset kuukaudet. En tiedä kuinka paljon oikeasti muutuin ihmisenä, mutta joskus olen joillekin muistutellut, että jos teen työni omaan tahtiini tuumaillen ja makustellen ja hetkiin pysähtyen, niin olen sosiaalityöntekijyyteeni hakenut oppini Afrikasta. Niin paljon kuin stereotypioita kavahdankin.. 

Pari vuotta sitten sain osallistua Tampere-Mwanza- yhteistyöhön ja matkata sen tiimoilta jo tuttuun Mwanzaan. Huipputiimin kanssa teimme töitä kouluilla ja upea kuukausi oli tuokin.Tampere-Mwanza- yhteistyöllä on pitkä historia ja työtä tehdään monella sektorilla suunnitelmallisesti, motivoituneesti ja vastavuoroisesti niin, että molemmat kaupungit hyötyvät yhteistyöstä. Valitettavasti tämänkin yhteistyön rahoitus on tällä hetkellä jäissä. http://tamperemwanza.blogspot.fi/, http://mwanza2014.blogspot.fi/ 

Nyt siis pakkailen jälleen laukkua neljäksi kuukaudeksi. Tällä kertaa vähän erilaisin miettein, sillä sen sijaan, että lähtisin takki auki yksin seikkailuun, mietin enimmäkseen käytännönjärjestelyjä, sillä otan lapseni osan ajaksi mukaan matkaan. Tuo seikka muuttaa kummasti matkajärjestelyiden prioriteetteja. Toisaalta tällä reissulla en enää muutenkaan murehdi miten sopeudun, tai miten onnistun työtehtävässäni, sillä niin kuin vastaanottavan järjestön ACWICTin kanssa tuumasimme: ”We will find the way”- yhteinen sävel kyllä löytyy kun kohtaamme kasvokkain ja sen myötä työnkuvanikin on helpompi määritellä tarkemmin. Uskon siihen täysin. 

Lähtöni oikeutus
  

Oli hienoa, että tulevaan työtehtävääni liittyvässä valmennuksessa oli kehitysmaatutkija Minna Hakkaraisen luento, jossa pohdittiin kriittisestikin kehitysyhteistyötä ja myös meitä vapaahtoistyöhön lähteviä haastettiin miettimään omia motiivejamme. Vaikka kukkahattutäti olisinkin, en kuvittele pelastavani ketään. Suhtaudun kaikkeen ihmisten kanssa tehtävään työhön samanlailla: olen aina valmis kulkemaan rinnalla ja jakamaan sen minkä osaan. Oma motiivini yksinkertaistaen lienee se, että useammassa Afrikan maassa minulla on ollut hyvä olla ja työnteko on ollut innostavaa ja mielekästä.  

Tuolla Hakkaraisen luennolla tuotiin esiin myös länsimaisen feminismin tarjoama kuva afrikkalaisesta naisesta uhrina, ilman omaa toimijuutta, ilman omaa ääntä. Juuri tämä ajatus ei-länsimaalaisten naisten uhriudesta sai minut aikoinaan lopettamaan naistutkimuksen opinnot. Niin kuin tässä naisasiassakin, olennainen osa kehitysyhteistyön etiikkaa on miettiä, kenellä on oikeus määrittää, arvottaa. Kuka päättää minkälaista kehitystä missäkin maassa tavoitellaan. Miksi, kenen intresseistä lähtöisin kehitysyhteistyötä tehdään ja millä tavoin. 

Joskus nuorempana ja vielä vähän idealistisempana mietin itsekin oikeutustani tehdä töitä ja elää Afrikassa pidempiä aikoja. Ajattelin, että olisin etuoikeutettu ottamaan Afrikasta sen kaiken hyvän: yhteisöllisyyden, kohtaamiset, hitaammat askeleet, luonnon ja lämmön, mutta sen sijaan, minun ei tarvitsisi ottaa kantaakseni epäoikeudenmukaisuuden historiaa, korruptiota, hierarkkisuutta, köyhyyttä, infrastruktuurin puutteita. Aiemmin tuo asetelma tuntui väärältä. Enää en ajattele ihan näin jyrkästi.   

Toisaalta en ajattele sortuneeni sääliinkään näillä reissuilla, vaikka vääryyksiäkin olen nähnyt. Yhtä paljon kuin vääryyksiä, olen nähnyt selviytymisiä. Jokaisella reissulla uskon myös saaneeni paljon enemmän kuin olen pystynyt antamaan.  

Nyt siis valmistaudun lähtöön, ensimmäinen askel lähtöruudusta otettu.