Busialainen arkipäivä

Herään aamulla kukon lauluun, en oikeastaan tarvitse herätyskelloa. Toisin kuin aikoinaan omat kukot kotipihalla, nämä kukot pitävät aikaa. Menen aamupesulle, kotiapulaiseni Mary on jo keittänyt minulle valmiiksi pesuvettä, sillä hanasta sitä ei ole säännöllisesti tullut koko sinä aikana kun olen asunut täällä Busiassa. Mary on myös laittanut aamupalan valmiiksi ja yhdessä hörppäämme kahvit ja teet rupattelun lomassa. Joskus aamupalapöytään eksyy Suomesta tuotu hapankorppu, tai jokin muu ihmeellisyys, mitä Mary ei ole koskaan maistanut.

Aamiaisen jälkeen lähden töihin. Mopotaksi soittaa pihasta minulle 20 sekuntia yli sovitun ajan ilmoittakseen odottavansa minua. Mainitsen hänen olevan hyvinkin täsmällinen ja kerron itse olevani siinä vähän huono. On hauska rikkoa toistemme ennakko-oletuksia. Aamun raikkaudessa on mukava mopoilla, tosin väistettävää on paljon: kanoja, lehmiä, vuohia, polkupyoriä, ihmisiä, rekkoja (raja-alueen vuoksi paljon!) autoja, mitä nyt milloinkin. Joskus moponkin kyydissä kuulen Mzungu-huudon ja "how are you" tervehdyksen, kävellessä sitä tapahtuu yhtenään.  Katseisiiin tottuu. Tervehdyksiin tottuu. Huomio on kuitenkin positiivista.
                                                                                                       

Täällä Busiassa meillä on nyt kahden naisen toimisto. Angeline on myos koulutukseltaan sosiaalityontekijä joten työorientaatiomme kohtaavat varsin hyvin. On mielenkiintoista huomata, että sosiaalityöntekijyyteen liittyvat haasteet ovat universaaleja. Angeline kertoo, sosiaalityontekijöiden ammattirekisterin uupumisesta, ja toivoo että jonain päivänä Keniassa olisi sellainen. Kerron, etta me olemme juuri parhaillaan perustamassa sellaista Suomessa. Keskustelemme pätevyysasioista, myös Angeline on opiskellut sosiaalityötä nimenomaan yliopistossa ja murehtii, että sosiaalityöntekijä nimikettä käyttävät kaikki sellaisetkin, joilla ei ole siihen mitään koulutusta. Angeline puhuu palkkauksesta, työn arvostuksesta ja työolosuhteistakin alalla. Eli kaikesta siitä mistä Suomessakin puhumme.

Sitten varsinaiseen työpäivään. Hankkeen nuoria käy ovella kysymässä apua, koska heiltä on vaadittu työharjoittelupaikkaa varten poliisilaitokselta saatava eräänlainen esteettömyystodistus. Osaa heistä ei ole päästetty aloittamaan tyoharjoittelupaikoillaan ilman tätä todistusta. Olemme yrittäneet selvittää asiaa, mutta asia menee vain hullummaksi ja hullummaksi. Käymme puhumassa suoraan koulutuspäällikölle asiasta, ja hän lupailee, etta asia selviää.

Käytän tilaisuuden hyväksi ja kysyn nuorten kokemuksia Ngazi-projektin koulutuksesta. Koulutukseen ollaan hyvin tyytyväisiä, mutta kehitettävääkin löytyy. Aika moni asia palaa siihen, että resursseja tarvittaisiin lisää. Kuljetuksen ja lounaan puuttuminen on yksi kynnyskysymys, jota Lasten ja nuorten säätiön avulla on jo pyritty ratkomaan. Ongelmana on myos se, ettei nuorten aina anneta tehdä kaikkia töitä työharjoittelupaikoilla. Lienee tuttua Suomessakin. Ajattelinkin mennä kampaamoon yhden työharjoittelijan käsiteltäväksi. Keskustelemme myös siitä, mitä nuorille tapahtuu koulutuksen ja työharjoittelun jälkeen.

Sitten suuntaamme Angelinen kanssa kauas Victoria- järven rannalle Sio Portiin,
jonne Busian piirikunta vielä jatkuu. Matka matatulla on pitkä, en kuitenkaan laske tunteja. Istumme tiiviisti, vähintään neljä henkeä kolmella istuimella. Monet katsovat säälien ja ihmetellen kuinka mzungu pärjää, ja tarjoavat minulle vähän väljempiä tiloja. Perille päästyämme  etsimme työharjoittelupaikkoja menemällä eri yritysten ovista sisään ja pyydämme heitä ottamaan harjoittelijan. Moni harjoittelupaikka toivoo saavansa korvauksen, näistä neuvotellaan. Päivän kiertelyn jälkeeen matkaamme taas saman matatu- matkan takaisin ja työpäivä on ohi.

Työpäivän jälkeen suuntaan mopokyydillä kotiin. Mary on laittanut kahvin valmiiksi, istun ja nautin. Illalla katsomme telkkaa, koska se on nyt korjattu. Hetki on niin ainulaatuinen, että päätämme syödä illallisen olohuoneen lattialla nigerialaista saippuasarjaa katsellen. Päivä on pulkassa, enää puuttuu hyttysverkon suojiin sukeltaminen ja unen kutsuminen.

Kaupunkilaiselämää Nairobissa

Saavuin keskiviikkona aamuyöllä Nairobiin. Puolikas työviikko ja kokonainen viikonloppu siis takana. Työt alkoivat intensiivisenä suunnitteluna ja asiat etenivätkin vauhdikkaasti, niin että moni pohdinta eteni jo käytäntöön asti. Mietimme mm. osallistuuko Ngazi-hankkeen koulutuksiin lainkaan vammaisia nuoria ja jos ei, miten tavoittaa heidät. Hetkessä sain tiedon siitä, ettei vammaisia nuoria juurikaan ole edes hakeutunut koulutukseen joten sovimme yhteydenotosta kenialaiseen vammaisjärjestöön ko.nuorten tavoittamiseksi ja mahdollisen koulutuksen järjestämiseksi järjestön kautta myös opettajille. Samoin sovimme jo ensiviikolle Busiaan tapaamisen paikallisen koulutuspäällikön kanssa. Varsin tehokasta. Muutoinkin asiat lähtivät täällä rullaamaan mutkattomasti ja minut vastaanotettiin suurella lämmöllä. Huumori ja ilo ovat olleet koko ajan läsnä ACWICT:in henkilöstön kesken, mikä on jälleen kerran saanut oloni tuntumaan hyvin kotoisaksi. Perjantaina kun sanoimme jo toisillemme hyvästejä, tuntui, että tuo kolmen päivän yhteistyö olisi kestänyt kolme vuotta. Se onkin asia, mitä en ikinä lakkaa hämmästelemästä. Mikä on se taika, joka niin Tansaniassa kuin täällä Keniassakin, tuo kohtaamiset välittömästi niin lähelle, että aidosti tuntee, että lyhyenkin tuttavuuden jälkeen olemme yhdessä.

Viikonlopun aikana pääsin myös tutustumaan kaupunkilaiselämään. Suuret kaupungit ovat minusta aina olleet jollakin lailla kiehtovia, sillä kenelläkään ei ole omistajuutta suurkaupungin kulttuuriin, vaan se on pikemminkin monen kulttuurin kompromissi ja aika usein ihan omanlaisensa. Mielenkiintoista se on varsinkin Kenian kaltaisissa maissa, jossa pelkästään omia kieliä ja kulttuureja on yli 40. Työkaveri kertoikin mielenkiintoisen jutun tähän liittyen. Hän kertoi, että lapset lähetetään Keniassa usein sisäoppilaitoksiin opiskelemaan kauas kotoa, jotta he oppisivat tulemaan paremmin toimeen eri heimojen kanssa. Lähikoulussa oppii olemaan vain omiensa kanssa. Siinä on kieltämättä ajattelemisen aihetta.

Vietin perjantai-illan ostoskeskuksessa juoden erinomaisen hyvää kahvia, kuunnellen jazzia, juoden viinilasillisen, poiketen kirjakauppaan ostamaan afrikkalaisen runoteoksen. Poimin siis päivääni itselleni kaikkea tuttua, mikä ei suinkaan ole kaikkien nairobilaisten tavoitettavissa, eikä välttämättä toiveissakaan. Lauantaina kävelin kaupungilla, kävin taidegalleriassa ja tutkin elämänmenoa kaduilta ja kahviloista käsin. Sain kutsun massiiviseen rukoustapahtumaan ja kristinusko onkin täällä laajasti esillä. Illalla menin ulkoilmayökerhoon, joka toimii päivisin autokauppana. Tunnetusti tanssin pitkälle yöhön. Siinä jonkun tunnin tanssittuani tajusin olevani ainoa mzungu, mutta ei se menoa haitannut. Tällaisia läpileikkauksia pahamaineisesta Nairobista.

Hups, kesken tämän kirjoituksen sain puhelun respasta, että tulenko illalliselle. Kyllä, olen täällä hyvissä käsissä.