Kaupunkilaiselämää Nairobissa

Saavuin keskiviikkona aamuyöllä Nairobiin. Puolikas työviikko ja kokonainen viikonloppu siis takana. Työt alkoivat intensiivisenä suunnitteluna ja asiat etenivätkin vauhdikkaasti, niin että moni pohdinta eteni jo käytäntöön asti. Mietimme mm. osallistuuko Ngazi-hankkeen koulutuksiin lainkaan vammaisia nuoria ja jos ei, miten tavoittaa heidät. Hetkessä sain tiedon siitä, ettei vammaisia nuoria juurikaan ole edes hakeutunut koulutukseen joten sovimme yhteydenotosta kenialaiseen vammaisjärjestöön ko.nuorten tavoittamiseksi ja mahdollisen koulutuksen järjestämiseksi järjestön kautta myös opettajille. Samoin sovimme jo ensiviikolle Busiaan tapaamisen paikallisen koulutuspäällikön kanssa. Varsin tehokasta. Muutoinkin asiat lähtivät täällä rullaamaan mutkattomasti ja minut vastaanotettiin suurella lämmöllä. Huumori ja ilo ovat olleet koko ajan läsnä ACWICT:in henkilöstön kesken, mikä on jälleen kerran saanut oloni tuntumaan hyvin kotoisaksi. Perjantaina kun sanoimme jo toisillemme hyvästejä, tuntui, että tuo kolmen päivän yhteistyö olisi kestänyt kolme vuotta. Se onkin asia, mitä en ikinä lakkaa hämmästelemästä. Mikä on se taika, joka niin Tansaniassa kuin täällä Keniassakin, tuo kohtaamiset välittömästi niin lähelle, että aidosti tuntee, että lyhyenkin tuttavuuden jälkeen olemme yhdessä.

Viikonlopun aikana pääsin myös tutustumaan kaupunkilaiselämään. Suuret kaupungit ovat minusta aina olleet jollakin lailla kiehtovia, sillä kenelläkään ei ole omistajuutta suurkaupungin kulttuuriin, vaan se on pikemminkin monen kulttuurin kompromissi ja aika usein ihan omanlaisensa. Mielenkiintoista se on varsinkin Kenian kaltaisissa maissa, jossa pelkästään omia kieliä ja kulttuureja on yli 40. Työkaveri kertoikin mielenkiintoisen jutun tähän liittyen. Hän kertoi, että lapset lähetetään Keniassa usein sisäoppilaitoksiin opiskelemaan kauas kotoa, jotta he oppisivat tulemaan paremmin toimeen eri heimojen kanssa. Lähikoulussa oppii olemaan vain omiensa kanssa. Siinä on kieltämättä ajattelemisen aihetta.

Vietin perjantai-illan ostoskeskuksessa juoden erinomaisen hyvää kahvia, kuunnellen jazzia, juoden viinilasillisen, poiketen kirjakauppaan ostamaan afrikkalaisen runoteoksen. Poimin siis päivääni itselleni kaikkea tuttua, mikä ei suinkaan ole kaikkien nairobilaisten tavoitettavissa, eikä välttämättä toiveissakaan. Lauantaina kävelin kaupungilla, kävin taidegalleriassa ja tutkin elämänmenoa kaduilta ja kahviloista käsin. Sain kutsun massiiviseen rukoustapahtumaan ja kristinusko onkin täällä laajasti esillä. Illalla menin ulkoilmayökerhoon, joka toimii päivisin autokauppana. Tunnetusti tanssin pitkälle yöhön. Siinä jonkun tunnin tanssittuani tajusin olevani ainoa mzungu, mutta ei se menoa haitannut. Tällaisia läpileikkauksia pahamaineisesta Nairobista.

Hups, kesken tämän kirjoituksen sain puhelun respasta, että tulenko illalliselle. Kyllä, olen täällä hyvissä käsissä.