Nyt kun lentoliput on vihdoin kädessäni, on lähtökin todellisempaa. Olen lähdössä elokuussa Keniaan vapaaehtoistyöhön Opettajat ilman rajoja - verkoston ja Lasten ja nuorten säätiön kautta. Keniassa minut vastaanottaa African Centre for Women and Information Technologies (ACWICT)- niminen kansalaisjärjestö. Tulen työskentelemään hankkeen parissa, jossa on tarkoitus kouluttaa tuhat nuorta joilla ei ole ennestään koulutusta tai työtä. Valituille nuorille järjestetään ammatillisen koulutuksen lisäksi koulutusta myös elämäntaidoissa, yrittäjyydessä, tietotekniikassa ja työelämätaidoissa. Nuoret saavat myös apua yrityksen perustamiseen. Hankkeeseen osallistuvat oppilaitokset ja opettajat saavat myös hankkeen myötä koulutusta kyseisillä sektoreilla.
Miten tähän päädyinkään?
Muistan, kun veljeltä ylioppilaslahjaksi saatu matkalaukku oli huoneeni lattialla auki siltä varalta etten pääsisikään yliopistoon opiskelemaan. Olin päättänyt, että toteutan lapsuuden haaveeni ja lähden Afrikkaan töihin jos joudun pitämään välivuoden. Välivuotta ei kuitenkaan tullut, mutta laukku jäi mieleeni auki.
Opiskeluvuosina
pääsin Mwanzaan, Tansaniaan sosiaalityön työharjoitteluun ja
nuo olivatkin hyvin merkitykselliset kuukaudet. En tiedä kuinka paljon
oikeasti muutuin ihmisenä, mutta joskus olen joillekin muistutellut, että jos
teen työni omaan tahtiini tuumaillen ja makustellen ja hetkiin pysähtyen, niin
olen sosiaalityöntekijyyteeni hakenut oppini Afrikasta. Niin paljon
kuin stereotypioita kavahdankin..
Pari
vuotta sitten sain osallistua Tampere-Mwanza- yhteistyöhön ja matkata sen
tiimoilta jo tuttuun Mwanzaan. Huipputiimin kanssa teimme töitä
kouluilla ja upea kuukausi oli tuokin.Tampere-Mwanza- yhteistyöllä
on pitkä historia ja työtä tehdään monella sektorilla suunnitelmallisesti,
motivoituneesti ja vastavuoroisesti niin, että molemmat kaupungit hyötyvät
yhteistyöstä. Valitettavasti tämänkin yhteistyön rahoitus on tällä hetkellä
jäissä. http://tamperemwanza.blogspot.fi/, http://mwanza2014.blogspot.fi/
Nyt
siis pakkailen jälleen laukkua neljäksi kuukaudeksi. Tällä kertaa vähän erilaisin
miettein, sillä sen sijaan, että lähtisin takki auki yksin seikkailuun,
mietin enimmäkseen käytännönjärjestelyjä, sillä otan lapseni osan
ajaksi mukaan matkaan. Tuo seikka muuttaa kummasti
matkajärjestelyiden prioriteetteja. Toisaalta tällä reissulla en
enää muutenkaan murehdi miten sopeudun, tai miten onnistun
työtehtävässäni, sillä niin kuin vastaanottavan järjestön ACWICTin kanssa
tuumasimme: ”We will find the way”- yhteinen sävel
kyllä löytyy kun kohtaamme kasvokkain ja sen myötä työnkuvanikin on helpompi
määritellä tarkemmin. Uskon siihen täysin.
Oli
hienoa, että tulevaan työtehtävääni liittyvässä valmennuksessa oli kehitysmaatutkija Minna
Hakkaraisen luento, jossa pohdittiin kriittisestikin kehitysyhteistyötä
ja myös meitä vapaahtoistyöhön lähteviä haastettiin miettimään omia motiivejamme. Vaikka
kukkahattutäti olisinkin, en kuvittele pelastavani ketään.
Suhtaudun kaikkeen ihmisten kanssa tehtävään työhön samanlailla: olen aina
valmis kulkemaan rinnalla ja jakamaan sen minkä osaan. Oma
motiivini yksinkertaistaen lienee se, että useammassa Afrikan maassa
minulla on ollut hyvä olla ja työnteko on ollut innostavaa ja mielekästä.
Joskus nuorempana
ja vielä vähän idealistisempana mietin itsekin oikeutustani
tehdä töitä ja elää Afrikassa pidempiä aikoja. Ajattelin, että olisin etuoikeutettu ottamaan Afrikasta sen kaiken hyvän:
yhteisöllisyyden, kohtaamiset, hitaammat askeleet, luonnon ja lämmön,
mutta sen sijaan, minun ei tarvitsisi ottaa kantaakseni epäoikeudenmukaisuuden historiaa,
korruptiota, hierarkkisuutta, köyhyyttä, infrastruktuurin puutteita. Aiemmin
tuo asetelma tuntui väärältä. Enää en ajattele ihan näin jyrkästi.
Tuolla
Hakkaraisen luennolla tuotiin esiin myös länsimaisen feminismin tarjoama kuva afrikkalaisesta
naisesta uhrina, ilman omaa toimijuutta, ilman omaa ääntä. Juuri tämä ajatus
ei-länsimaalaisten naisten uhriudesta sai minut aikoinaan lopettamaan
naistutkimuksen opinnot. Niin kuin tässä naisasiassakin,
olennainen osa kehitysyhteistyön etiikkaa on miettiä, kenellä on oikeus määrittää,
arvottaa. Kuka päättää minkälaista kehitystä missäkin maassa tavoitellaan. Miksi, kenen
intresseistä lähtöisin kehitysyhteistyötä tehdään ja millä
tavoin.
Toisaalta
en ajattele sortuneeni sääliinkään näillä reissuilla, vaikka
vääryyksiäkin olen nähnyt. Yhtä paljon kuin vääryyksiä, olen nähnyt selviytymisiä. Jokaisella
reissulla uskon myös saaneeni paljon enemmän kuin olen pystynyt antamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti